Vastineeni 17-vuotiaan minän "totuuteen"

Tähän tämän hetkiseen omaan matkaani sopivasti löysin tosiaan pari viikkoa sitten todella, todella vanhan blogini. Piilotin sen tietenkin saman tien, koska auts... ="D Mutta sen jälkeen aloin kahlata tekstejä läpi ja löysin niin paljon kuvia ja ajatuksia, jotka olin unohtanut. Myönnän lukeneeni useat tekstit kulmat koholla ja yritin kovasti olla tuomitsematta niitä tapoja, joilla käsittelin tunteitani. Pysäyttävin hetki oli kuitenkin se, kun tulin löytäneeksi edelleen toimivan videon, jossa 17-vuotias minä kertoi kuulumisiaan. Ja voi että mua turhautti kuunnella sitä kälkätystäni! 

Muistan miten tarkkaan valitsin sellaisen asun, asennon ja valaistuksen, jossa näytin mahdollisimman pieneltä ja heikolta. Muistan miten harjoittelin puhumaan jotenkin todella intellektuelliin äänensävyyn ja pidin huolta, että artikuloin selkeästi. Ulkoiset elementit olivat kunnossa, mutta ne sanat, joita suustani tippuivat, tuhosivat kyllä tuon fiksun illuusion. 

Joten nuori minä, istuhan alas ja puhutaan hetki seuraavista asioista, joihin olet hirttänyt identiteettisi kiinni:

1. En voi tehdä masennukselle ja itsetuhoisuudelleni mitään, tämä vain on geeneissäni
2. En ymmärrä kehoni todella huolestuttavia merkkejä samalla, kun en käytännössä katsoen elänyt muulla kuin omenoilla ja energiajuomalla
3. Musiikki ja sen vaikutus mielialaan
4. Ympärillä olevien ihmisten vaikutus mielialaan 

Aloitetaan!

(Tämän merkinnän kuvat ovat vanhasta blogista. Baby Bea! =D)

Tämä on ollut ehdottomasti pahin kompastuskiveni kaiken osalta. Vaikka aloitin tämän Taviksesta fitiksi/Elämää täysillä-blogin alun perin silloin, kun mielenterveyteni oli jo paljon, paljon parempi niin tämä teema on näkynyt näissäkin teksteissä. Noista vanhan blogini teksteistä paistaa läpi ajatus masennuksen ja syömishäiriön vääjäämättömyydestä, mikä totta kai vaikutti myös siihen, että en edes yrittänyt hakea apua. Minähän vain olin sellainen!

En ole varma, mistä tämä ajatus on kummunnut, mutta muistan kyllä aikuisten hokeneen minulle sitä, että "tuollaista se teini-ikä vähän niin kuin on" aina, kun yritin kertoa tunteistani. Kävin yhden kerran koulukuraattorilla, mutta tämäkin johtui vain siitä, että olin valittanut väsymystä eikä tuo käynti johtanut mihinkään. Kaiken kaikkiaan yläasteella mulle taisi siis muodostua kuva siitä, että jatkuvasti paheneva masennukseni oli vain teini-iän angstia. 

Nyt myöhemmin valitettavasti tiedän, että useat näistä "fiksuista aikuisista" ovat itse asiassa käyneet läpi vakavan masennuksen ja itsetuhoisuuden saman ikäisenä kuin itsekin tuolloin olin, joten heille tuo tosiaan varmasti olikin aivan tavallista. Mutta sen ei missään nimessä pitäisi olla ja olen surullinen siitä, että he eivät halunneet edes yrittää suojella mua samalta kivulta kuin mitä he olivat itsekin kokeneet. Ja varmasti nuorempana toivoneet, että joku aikuinen olisi kuunnellut ja auttanut heitä...

Tämä ajattelumalli onkin ehdottomasti sellainen, että sen huomaa todella helposti esimerkiksi perheissä ja suvuissa uudelle sukupolvelle kulkevaksi tavaksi nähdä oma suhde ympäröivään maailmaan. Aina tämä ei tietenkään ole niin yksinkertaista ja voi olla vaikeaa nähdä tällaista haitallista jatkumoa. Esimerkiksi isoisä x on saattanut olla todella neuroottinen kaiken suhteen, mutta isä x ei omassa nuoruudessaan ole neuroottinen. Kuitenkin isoisän kuollessa yllättäen, hän hakee turvaa tutuista asioista ja aloittaa myös neuroottisen hösäämisen. Myöhemmin lapsi x:n syntymä pahentaa tilannetta ja lapsi oppii, että isä nyt vain on tuollainen ja mahdollisesti myös alkaa iän myötä käyttäytyä samanlaisella tutulla ja turvallisella tavalla ("meidän suvun miehet nyt vaan on tälläisiä").

Totta kai masennus on osittain geeneissä kulkevaa samoin kuin muutkin fyysisen ja mielen puolen sairaudet. Liian moni kuitenkin haluaa nähdä pelkästään geenit määrääviksi tekijöiksi eikä ymmärrä sitä, miten paljon ympäristö on se, joka vaikuttaa. Usein lapset, joiden vanhemmat harrastavat jotain pimeässä tapahtuvaa harrastustoimintaa (esimerkiksi talvella suunnistusta metsässä), eivät pelkää pimeää, koska ovat tottuneet siihen. Tämä siitäkin huolimatta, että pimeän pelko on ihmislajille kuoleman pelon lisäksi yksi vahvimmista ja alkukantaisimmista peloista, joita kauhuelokuvat ja muu samanlainen media on vain vahvistanut. Pikaisesti suuttuvat vanhemmat opettavat saman räjähdysmäisen käyttäytymismallin myös lapsilleen sen sijaan, että ohjaisivat lasta rauhoittumaan.

Se, mitä haluaisinkin sanoa nuoremme minälle, on se, että mun ei todellakaan tarvitse olla ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen! Eikä mun olisi missään nimessä pitänyt tehdä tuosta koko persoonaani, sillä se tarkoitti sitä, että mulla ei ollut edes mahdollista parantua. Onneksi elämäni meni niin kuin meni ja heräsin tuosta valheesta! Tää herääminen tapahtui vahingossa, kun hetkeksi rutiinini loppuivat kuin seinään ja olin myös eri ihmisten ympäröimänä. Tuon jälkeen mulle tuli olo, että en halunnut palata enää takaisin siihen, mistä olin tullut ja lähdin aktiivisesti muuttamaan elämääni. 

Siinä vaiheessa, kun totesin hämmästyksekseni, että mullahan on oikeasti mahdollista olla ja tuntea mitä vaan valitettavasti osa ystävyyssuhteistani katkesi lopullisesti, kun muut halusivat jäädä sinne "toiselle puolelle". Mutta en silti kadu sitä, että otin mun elämäni omiin käsiini!

Pelkän videon katsojalle olisi herännyt huoli siitä, että mulla oli joku todella pelottava ja huolestuttava sairaus tai vitamiinien/mineraalien puute, mutta mä tiesin taustat: elin tosiaan tuon videon tekemisen aikoihin lähes kokonaan ainoastaan omenoilla, päärynöillä, kirsikkatomaateilla ja sokerienergiajuomalla. Ei siis ihme, että hiukset ohenivat, kärsin unihäiriöistä, sydämen rytmihäiriöistä, keskittymiskyvyn puutteesta, jatkuvasti väsymyksestä ja kylmyydestä. Lisäksi kunnon ravinnon puute pahensi masennustani ja teki musta ahdistuneen ja myös pahensi syömishäiriötäni.

Etenkin aivomme tarvitsevat paljon kunnon ravintoa ja tutkimuksissakin on todettu, että sukupuolesta riippumatta liian vähäisellä energiamäärällä eläessä ihmiset ovat alkaneet stressata painoaan ja syynätä ulkonäköään todella paljon. Lisäksi koehenkilöt ovat alkaneet nähdä itsensä isompina kuin ovat sekä alkaneet myös pelätä lihomista ja tämä kaikki on tapahtunut henkilöille, jotka ovat kokeen alussa olleet täysin terveitä eikä heillä ole ollut minkäänlaista syömis- tai kehonkuvanhäiriötä. Lisäksi suoliston kunto vaikuttaa mielenterveyteen eli mikäli et anna hyville suolistobakteereille riittävää ravintoa, saatat alkaa kärsiä mielenterveyden ongelmista ihan vain tuon takia. 

Ja tällöin elämän muut osa-alueet (liikunta, lepo, ystävyyssuhteet, työ, opiskelu yms.) eivät välttämättä riitä pitämään oloa hyvänä ja toiveikkaana. Valitettavasti ainakin tällä hetkellä kuitenkin lääkkeet ovat lähes aina se ensimmäinen asia, mitä ihmisten käteen tungetaan, sen sijaan, että tsekattaisiin missä kunnossa esimerkiksi suolisto on. Se kun kuitenkin lähettää aivoille todella tärkeitä signaaleita ja esimerkiksi lähes kaikki kehojemme serotoniini sijaitsee aivojen sijasta nimenomaan suolistossa.

Oma parantumiseni näännyttämisestä ja masennuksesta tapahtuikin aika lailla samaan aikaan ja vaikka kumpikin on toki aina välillä ollut osa arkeani pahimpien vuosien jälkeenkin, niin huomasin mun vanhoja tekstejä lukiessani ihan konkreettisesti sen, miten aivojen ja suoliston hyvän bakteerikannan ravitseminen alkoi selkeyttää päätäni ja sai mut kyseenalaistamaan mun sellaisia asioita, joita olin aiemmin pitänyt normaaleina.

Lukiessani vanhaa blogiani, tulin jossain kohtaa kiinnittäneeksi huomiota niihin lauluihin, joita olin kuunnellut kirjoittaessani tekstejä. Osa lauluista oli sellaisia, että en ollut edes muistanut niitä, mutta osa on sellaisia, joita saatan edelleen välillä kuunnella nostalgiapuuskassa. Ja noita lauluja tsekkaillessani huomasin, että niissä oli vähän saman kaltaista "tätä tämä nyt on" kuin mitä ajattelin masennuksesta ja syömishäiriöstäni. Sen sijaan, että olisin kuunnellut jotain, mikä olisi joko ollut neutraalia tai mahdollisesti peräti nostanut mielialaani, mä oikein mässäilemällä mässäilin paskassa olossa kunnon soittolistan kanssa.

Ylhäällä oleva anonyymi kommentti liittyy Birdyn Skinny Love kappaleeseen, joka oli yhdessä vaiheessa kaikkien itseään näännyttävien biisi, jota oli vain yksinkertaisesti pakko kuunnella, koska se kuului juttuun. Muita tunnelmaa kohottavia lauluja, joita kuuntelin non stoppina oli esimerkiksi Gabrielle Aplinin Lying To The Mirror, The Frayn Little House ja Chisun Sama nainen. 

Nyt jo vuosien ajan oon ollut todella tarkka siitä, millaista musiikkia kuuntelen, sillä samalla tavalla kuin ympärillä olevien ihmisten energia ja mieliala vaikuttaa omaani, myös musiikki vaikuttaa todella paljon siihen, millainen olo mulla on! Täytyykö välillä vaan kuunnella Evanescencen My Immortalia  tai Amy Winehousen Back To Blackiä ja itkeä? Ehdottomasti! Mutta en halua antaa itseni jumahtaa kiinni negatiivisiin tunteisiin. Samalla tavalla kuin en jatkuvasti ajattelemalla ajattele negatiivisia asioita, en myöskään jatkuvasti kuuntelemalla kuuntele surullisia lauluja. 

Nykyään kuuntelenkin pääasiassa kevyttä indie-musiikkia, iloista rauhallista akustista musiikkia, menevää jazzia, soulia ja funkia sekä ylipäätään kaikkea, minkä tahtiin voi tanssia ja nauraa. Ja haluan sanoa, että totta kai voit kuunnella pelkkää death metallia ja olla silti onnellinen! =D Mutta mielenterveysongelmista kärsiville, herkille ihmisille tuo ei välttämättä ole se paras mahdollinen genre ennen kuin nuo ongelmat on hoidettu pois alta. 

Vanhoista teksteistäni huomasin sen, miten paljon mun ajatteluni muuttui vuosien varrella riippuen siitä keiden kanssa vietin aikaani. Vanhat tekstini olivat siis ikävuosilta 14-18, joten pääsin näkemään useiden eri kaveriporukoiden vaikutuksen omiin ajatuksiini. Olin oikeasti todella yllättynyt siitä, miten paljon oon joskus kiroillut ja HUUTANUT CAPS LOCKILLA kaikesta aivan turhasta! ='D Nuo tekstit toivat mieleen paljon muistoja siitä, millaisissa porukoissa liikuin ja miten saatoin saman päivänkin aikana mennä iloisesta ja positiivisesta tytöstä muista juoruja levittäväksi ämmäksi toisessa porukassa, koska muutkin olivat sellaisia. Ja sitten levitin taas kehuja ja hymyjä ympärilleni muiden kanssa.

Aloin käyttää alkoholia ja muita päihteitä muiden innostamana ja tällä hetkellä oon tehnyt tietoisen päätöksen siitä, että vietän pääosin aikaa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ei koske huumeisiin eivätkä bailaa ja krebaa, vaan juovat lasillisen viiniä ruoan kanssa ja kilistävät samppanjalla silloin, kun on aihetta juhlaan. Lisäksi pyrin siihen, että jaan elämästäni pääosin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka vilpittömästi haluavat mun elävän elämääni täysillä ja jotka pystyvät omalla toiminnallaan ja teoillaan motivoimaan mua eivätkä vaan latele nättejä sanoja ilman oikeita tekoja.

Suurimmat draamat ja välien rikkoutumiset on tapahtuneet silloin, kun oon todennut, että en enää halua jatkuvasti velloa negatiivisuudessa ja tuon toteamisen jälkeen oon pyrkinyt omalla toiminnallani olemaan osallistumatta esimerkiksi muista ihmisistä jauhamiseen. Tuo yllä oleva lainaus on muuten ihan oikeasta keskustelusta, jonka kävin ex-ystävieni kanssa, kun kerroin, että en halua osallistua enää muista jauhamiseen. Joka tapauksessa viime vuosina oon havahtunut tuollaiseen paljon herkemmin ja myös havainnoinut muiden jatkuvan negatiivisuuden vaikutuksen omaan mielialaani. Oon esimerkiksi ihmetellyt sitä miksi oon yhtäkkiä tosi kiukkuinen vaikka näennäisesti kaikki on hyvin ja sitten olen tajunnut, että oon aloittanut aamuni kuuntelemalla noin 20 minuutin edestä ääniviestejä, joissa ystäväni ovat valittaneet kaikesta mahdollisesta. 

Ei siis ihme, että omakin tunnelma on lässähtänyt ja näen ympärilläni vain kaiken sen, mikä on pielessä! Vanhaa blogiani lukiessani mulle tuli jopa suru siitä, että en pitänyt kiinni niistä ihmisistä, jotka selkeesti toi musta esiin mun parhaimmat puolet ja sen sijaan valitsin sellaiset henkilöt, jotka olivat yhtä masentuneita ja ahdistuneita kuin itsekin olin. Sen sijaan, että ympärilläni olisi ollut ihmisiä, jotka olis työntäneet mua eteenpäin, mä valitsin ympäröidä ihmiseni ihmisillä, jotka heittivät bensaa mun ahdistuksen, masennuksen ja syömishäiriön liekkeihin. Me näännytettiin yhdessä ja värjöteltiin jossain lumisissa, pimeissä metsissä, koska oltiin niin tekotaiteellisia keijukaisia, joita "tavikset" ei ymmärtäneet.

Tällä hetkellä mulla ei ihan suoraan sanottuna ole enää kovin montaa todella läheistä ystävää ja välillä mulla on todella yksinäinen olo. Tiedän kuitenkin, että mun on vain ollut pakko olla tarkempi siitä keiden kanssa vietän aikaani ja että ne oikeat ihmiset löytää kyllä mun luokse! Jo nyt oon tutustunut muutamaan ihanaan ihmiseen kirjoituskurssilla ja toinen heistä on myös pyytäny mua testitanssitunneille hänen kanssaan ensi viikolla! Täällä on ihan super elävä tanssiscene (of course, onhan tää Broadwayn luvattu kaupunki =D) enkä malta odottaa, että pääsen uppoutumaan tuohon!

Tässä oli siis sellaisia havaintoja, joita tuli mieleeni vanhaa blogiani lukiessa. Vaikka saisinkin jotenkin tämän tekstin lähetettyä nuorelle minälle niin en tiedä olisiko sillä ollut vaikutusta, sillä totta kai myös ihan konkreettisesti aivoni ovat nykyään erilaiset kuin nuorempana, jolloin myös tiedon käsittely ja syy-seuraussuhteiden ymmärrys oli erilaista. 

Jos ei muuta niin ainakin olen iloinen siitä, että olen havahtunut näihin asioihin ja päättänyt tehdä niille jotain! Tämä kaikki on ollut matka, jonka aikana on tullut opittua tosi paljon erilaisia työkaluja, joilla parantaa elämänlaatua ja lopettaa piileskelemästä erilaisten minusta riippumattomien tilanteiden takana syyttäen niitä kaikesta. Olenhan kuitenkin usein ollut nimenomaan se aktiivinen osallistuja tilanteeni pahentamiseen. 

Vaikka tämä ei nyt ehkä ollut erityisen iloinen postaus niin toivotan silti ihanaa sunnuntaita kaikille ja palaan taas liikuntojen ja viikon aikana tulleiden ajatusten kanssa blogiin huomenna! =)